Mun elämältä on pudonnut pohja ihan kokonaan. Aamulla mä nousen ylös ja mietin et ihanaa on lomapäivä!Sitten mä muistan miksi kotona ei kuulu  iskän kolistelua.. ei enää ikinä tulisi kuulumaan. Päivä menee hiljausuudessa äitin kanssa kahteen asti, kun se lähtee töihin aukasen tietokoneen ja tsekkailen mailit ja blogin. Kattelen samoja elokuvia ja videoita netissä..kuuntelen samat biisit aina vaan uudelleen. Juttelen mesessä ja käyn hakeen postin, vien roskiksen. Tänään sain energia puuskan ja imuroin ja tein koneeseen viruspäivityksen. Äiti tulee töistä joskus yhentoista aikaan ja se syö jotain. Mä otan kirjan ja luen sitä yhteen yöllä. Sit ku silmät ei enää tarkennu teksitiin mä sammutan hiljaa valot ja meen sänkyyn. Etsin tuntitolkulla hyvää asentoo, mut aina ku suljen silmät mun on pakko aukasta ne.En vaan saa niitä pysymään kiinni. Yöt on kaikkein pahimpia, sillon ajatukset tulee. Päivällä katon vaan tylsänä konetta tai teen jotain, mutta yöllä ajattelen iskää ja kaikkia muistoja. Silmät kostuu mutta kyyneleitä ei tule, mä olen ollut aina huono itkemään. Jos mä itken, mä itken aina yksin, aina. Tulee mieleen ne loputtomat illat kun iskän kanssa tehtiin mun läksyjä. Mihin iskä lähti kun koulupäivät ei ole loppuneet vielä. Ei tule kyyneliä, mutta mä tunnen ne mun sisällä. Ne tuntuu oikeesti tosi ahdistavalta, ei saa henkee ja ohimoita jomottaa. Miten mä saan ne ulos? Sitten mä joskus nukahdan ja herään taas uuteen aamun. Ylös noustessa mä taas muistan, miksi ei kannata iloita enää mistään eikä luottaa kehenkään.